- Reilun viikon jälkeisiä kuulumisia -

Luulin että olin ollut jo kaksikin viikkoa kirjoittamatta, mutta enpäs ollutkaan. Muuten on mennyt ihan hyvin, mieliala ollut suht tasainen ja olen saanut kotona aikaiseksi paljon, siivoillut ja muuta sellaista. Ainut asia mikä nyppii ihan vitusti on raha. Aina se vitun raha! Yksin ehkä pärjäisinkin, mutta kun on kaksi ihmistä joita pitäisi pystyä elättämään! Miehellä on raha-asiat aina päin helvettiä joten mä olen usein se jolla täytyy olla rahaa. Taas ollaan siinä tilanteessa. Pikavippiä en voi ottaa koska kuukausiraja on täynnä. Mulla oli äsken 3e tilillä rahaa, kävin ostamassa jauhelihan. Mies saa kuulemma tänää 7e lainaa jotta voi ostaa jotain sen jauhelihan kanssa. Mua alkaa niin tympii tää touhu. Kyllä mä tiiän tasan tarkkaa miten saisin rahat riittämään, ostaisin ruuat vain itelleni! Mutta ei mulla oo sydäntä jättää toista näkemään nälkää vaikka mulla onkii olo että olisin sen äiti tai joku vitun elättäjä jota voi käyttää hyväksi. Tää on ollu tälläistä jo puolitoista vuotta ja nyt ku on tullu pikavipit kehii ni vituttaa vielä enemmän koska olen nyt velkaakin sitten. Että ei pysy kauaa mieliala tasaisena vaikka ois mitkä pillerit jos tää asia ei kohta ala muuttumaan, mä oon niin vitun kyllästyny tähä saatanan ainaiseen rahapaskaan! Mulla on AINA ollu yksin eläessä rahaa sen verran tilillä jemmassa että olen pystynyt ruuat ostamaan, nyt ei enää ole! Saatana että voi ottaa pannuun. Ja se kuka keksi sanonnan "raha ei tuo onnea" voi haistaa vitun, se tuo aika paljon onnea ja turvallisuuden tunnetta koska ilman rahaa sulle ei ole ruokaa eikä kotia. Kun mä en voi laittaa toisen raha-asioita kuntoon vaikka kuinka haluaisin, mutta pakkohan tän on loppua! Mä en voi koko ajan olla se saatanan pankkiautomaatti josta riittää aina hädän tullen rahaa muillekkin! Ei tää jumalauta oo mistää kotosin että mullakin on menny nää kuukaudet nyt niin että oma pankkitilikii on ihan tyhjä. Olo on just sellanen, että jos nyt ykskii ihminen tai esine koskettaa mua mä räjähdän ku ydinpommi ja siitä tulee helvetinmoista tuhoa.

- Lauantain touhuja -

Heti aamusta otin lisää pikavippiä ja painuin kaupoille. Ostin koreja mun tavaroille ja parvekkeelle mustan bambuverhon, kukkaruukun ja ties mitä kaikkea! Että rahaa on palanut! Tapasin kaupassa tuttavan joka oli aikoinaan samaa aikaa kuntoutuksessa kanssani (itse olen siellä vieläkin). Vaihdettiin numeroita hänen kanssaan, olen niin usein miettinyt miten hän voi. Olen nyt laitellut kamoja uusiin koreihin ja rasioihin ja pitäisi vähän siivoillakkin täällä. Se on vaan hurja homma alkaa tätä kaatopaikkaa raivaamaan mutta mua jotenkin stressaa ne kotikuntoutuskäynnit, siis se hoitsu joka käy 2x viikossa mun luona auttelemassa (maanantaisin ja tiistaisin) ja haluaisin että täällä olisi suht siistiä koska mua inhottaa että se tonkii mun tavaroita, ties mitä salaisuuksia se vielä lattioilta löytää. Mulla vaan on ollut vähän kipeä olo lääkkeiden takia, niin jaksanko mä nyt sit alkaa rehkimään? Yö meni nyt ihan hyvin vaikka nukahtaminen oli tooooodella hankalaa koska mun aivot käy taas ylikierroksilla, alkaa seprami ilmeisesti vaikuttamaan. Mun pitäisi viikon päästä nostaa annosta mutta enpä taida koska tuntuu jo nyt että yksi sepram nostaa mielialaa ihan tarpeeksi. En malta pysyä paikallaan ja huomaan että mulla menee taas rahaa ja haluan vain shoppailla ja haaveilen kaikesta, esim uudesta tietsikasta ja niistä eläimistä sun muista. Jännittää vähän itseänikin että meen ostamaan jotain suurta josta myöhemmin koituu ongelmia. Joo siis olin siitä olosta jauhamassa, kaupoilla mua huippasi ihan kamalasti ja jalat tuntuvat oudoilta, lihakset tai jotkut ovat vähän omituisen tuntuiset ja olo on muutenki pikkaisen kipeä tai sellainen jännä tunne on päässä. Siitä myös tiedän että mulla menee lujempaa kun kaupassa ihmiset katsoivat mua sillee oudosti, mutta emmä välitä koska olo ei ole paha, minusta on kivaa kun ei masenna, mutta ihmisiä se tuntuu jotenkin haittaavan. Varmaa mun kova ääni...kai.
Huh, alkaapa väsyttämään kun istahti alas, ei millään jaksaisi jatkaa touhujani. Ainiin, aamulla olin näkevinäni että joku lintu (?) lensi olohuoneessani mutta ilmeisesti mun aivot taas huijaa mua. Jotenkin ne tekee nyt sellaista että esim. lintu voi oikeastikin lentää mun ohi mutta se näyttää jotenkin epätavallisen suurelta tai sitten siltä että se törmää muhun. Aivot jotenkin vääristää liikkuvat asiat, kuten videoita katsellessa kun saattaa näyttää että ne tulee välillä ruudusta ulos. Nii ja taas yksi asia mistä huomasin että olen virkeämpi, oon ottanut yhteyttä ihmisiin, laittelin tänäänkin viestiä yhdelle sukulaiselle, sille hengissä olevalle mummolleni. Harvoin pidetään yhteyttä tai nähdään mutta hänelle olen pystynyt kertomaan kipeitäkin asioita. Pyysin osoitetta jotta voin lähettää hänelle kirjeen.

- Eläinkuumetta -

Taas se iski! Mun on pakko saada koira! Mutta en muista oliko tässä kämpässä eläintenpitokielto? Saisiko vuokraisäntä ees tietää että täällä on eläimiä jos sellaisia ottaisin? Kissaakin mietin mutta olen enemmän koiraihmisiä. Koirat vaan ovat kalliita ja jos pennun ottaa niin kuseeko se parketin pilalle ja vuokraisäntä saisi tietää jossain vaiheessa? Tai haukkuuko se aina kun olen poissa? Kissa ei haukkuisi. Harmi kun mies on niin allerginen eläimille vaikka onhan sillä aina allergialääkkeet mutta auttaisiko ne tarpeeksi... Kukkia mä olen nyt rohmunnut tänne mutta en saa niistä niin isoa iloa kuin eläimestä. Sillon kun mies on jossain muualla esim. yötä niin koira olisi aina mun kanssa täällä, mun ei tarvis pelätä enää jos saisin sellaisen ystävän. Mies vaan on sitä mieltä että mun ei kannata ottaa eläintä, mm. rahatilanteen vuoksi. Mutta jos osamaksulla vaikka...? Mulla oli muutama vuosi sitten 4-vuotias koira mutta se ei tottunut olemaan mun luona koska ikävöi entistä emäntäänsä ja ei oikein suostunut syömään eikä tulemaan lenkiltäkään takaisin sisälle koska aina ulkona ollessa se luuli pääsevänsä takaisin kotiinsa. Jouduin antamaan sen takaisin entiselle omistajalleen. Olisittepa nähneet sen koiran riemun kun se näki emäntänsä taas. Se oli kyllä tosi kiltti koira vaikka mulla meinas epätoivo iskeä sen kanssa kun ei syönyt tai välittänyt minusta. Suutuinkin sille välillä aika pahasti, harmittaa. Siksi pentu olisi hyvä ottaa. Kerrostaloissa vaan on aina se haukkumisvaarapelkojännitys. Ja tää mun parketti, ettei se joudu kusitulvan alle. Tänään katselin labbiksen pentuja, 600e ja tässä lähellä myynnissä. Haluaisin ehdottaa osamaksua, harva kyllä suostuu mutta voihan sitä kysyä. Se sisäsiisteyden opettaminen vaan on hankalaa ja kun asun vielä ylimmässä kerroksessa. Kissalle voisi laittaa paskalootan vessaan ja se kävisi siellä aina. Mutta ne ei ole ollenkaan sama asia kuin koirat. Ja ne kiipeilee hyllyillä ja tiputtelee tavaroita. Terraarioeläimiä en varmaan enää huoli, niistä ei ole kauheasti iloa saatikka seuraa. Mulla oli joskus skorpioni ja kummitussirkkoja. Ne sirkat olivat kyllä ihan hauskoja kun niitä pystyi pitämään kädessä. Pitäisköhän pelata jotain rahapeliä, en kyllä osaa mutta jos vaikka pikkuvoitto tulis, tai vaikka jokin arpa, että saisin oman koiraystävän.

- Rahaa ja lääkekrapulaa -

Eilee otin taas pikavippiä 100e koska rahat alko olee loppu ja halusin päästä ostelee itselleni kaikkea kivaa. Löysinkin sitten kynsilakkoja, pilailuaurinkolasit, hiustensuoristusraudan (jota tuskin ees tuun käyttämään!) jotain meikkejäkii vissii, en edes muista kaikkea. Pitsaa tilasin illalla jne. Tänä aamuna sitten mulla oli vielä vähän rahaa jäljellä. Keksinpä alkaa koluamaan taas nettikauppoja.. Nämä maksoin tällä kertaa heti ja nyt on tili tyhjä. Mulla on vielä edellisiäkin verkkokauppamaksuja maksamatta. On siis otettava lisää pikavippiä että saan ruokaa ostettua.
No se siitä. Eilen oli toka ilta kun otin risperidonin. Tokkurahan siitä taas tuli. Katselin youtubesta videoita ja se meinasikin mennä varsinaiseksi kauhuksi. Välillä näytti kun niiden ihmisten kädet tulisivat tietsikan ruudusta läpi mua kohti. Kauhee karjuminen ja kiroilu alko ku pelästyin niin kovasti. Lääkäri kyllä varoitteli että saattaa tehdä vähän halluja. Joo, näköjään! Ja vaikka se lääke väsyttä ihan perkeleesti niin unta se haittaa. Herään yöllä sata kertaa enkä pysty nukahtamaan heti uudelleen vaan hereillä olo kestää kauan aikaa, olo on silloin tosi tokkurainen, väsynyt ja outo, vähän kipeä ja pelottavakin ehkä. Ihan inhottaa ajatella että tulee ilta ja pitää taas koittaa nukkua. Mä olen muutenkin vähän huono nukkuja niin tää lääke nyt ei paranna asiaa yhtään. Toivottavasti menee ohitse pian koska uni on tärkeetä että mulla pysyy pää suht kasassa. Aamuisin on nyt ollut aika krapulainen olo, päässä tuntuu huonolta, vatsassa tuntuu huonolta ja on vähän pahaa oloa. Mun pitää myös tosissani alkaa katsomaan syömisiäni koska tuo lääke tunnetusti lihottaa. Voihan olla etten edes voi jatkaa sen käyttöä kauaa koska olen herkkä ja kun elimistöni alkaa saamaa jatkuvasti sitä lääkettä niin alan yleensä aina oireilemaan pahasti. Heti on tänäänkin paha olo kun olen ottanut jo kahtena päivänä sitä, ekan päivän jälkee ei tuntunut vielä niin pahalta. Viikon päästä voi olla jo tosi huono olo. Mun pitäisi varmaan keksiä tässä nyt jotain touhuttavaa että unohdan tämä "krapulan". Laitoin jo pari tuntia sitten itseni ihmisen näköseksi että lähden kaupungille ostoksille. Meinasin kukkia käydä hakemassa ja ostamassa mummon haudalle jotakin mutta tuhlasin äsken rahani sinne nettikauppaan...

- Lääkkeet vaihtoon -

Muutama ilta meni niin että sain hurjia aggressio- ja raivokohtauksia. Ihan täyttä raivohulluutta. En tuntenut enää itseäni, haastoin riitaa mieheni kanssa, syytin ja epäilin ja meinasin käydä käsiksi. Halusin tappaa, ainakin itseni. Se oli hirveää. Nukkumisesta ei ole tullut oikein mitään koska oli outoja ajatuksia ja mielikuvia päässä. Eilen aamulla herätessä tuntui että mulla oli vieläkin samanlaisia oireita, aloin raivoamaan ja mies lähti pois. Siinä muutaman tunnin yksikseni olin ja aloin voida huonosti, pelotti ja epäilin kaikkea outoa. Olin varma että sekoan. Soitin lääkäriin ja kerroin että mä luulen sekoavani, tunnen vihaa ja surua ja pelkoa ja kaikkea samaa aikaa! Tuun hulluksi! Pelkään että täällä liikkuu jotain vaikka mun pitäisi olla yksin! Sain samantien ajan sinne. Otin mieheni mukaan ja lähdettiin kertomaan asiasta. Mulla oli jonkinlainen sekajakso ollut jo jonkin aikaa menossa eli on kaikki tunteet yhtäaikaa ja silloin ihminen on altis itsetuhoisuuteen ja itsemurhaan. Kerroin lääkärille suoraan että haluan tappaa itseni. Mieheni selitti aggressioistani. Lääkäri haastatteli aikansa ja mulle määrättiin psykoosilääke, risperidon, jota käytetään yleisimmin skitsofrenian hoidossa mutta myös kaksisuuntaisessa manian hoitoon. Mutta koska mulla on samaan aikaan ollut tässä masennusoireita niin mun on syötävä nyt aamuisin sepramia joka on masennuslääke, mutta koska sepram nostaa manian päälle niin tarvitaan risperidon, joka laskee maniaa, eli se toimii tavallaan jarruna sille sepramille. Näillä kahdella lääkkeellä koitetaan nyt saavuttaa tasapaino mielialoissa. Risperidon auttaa myös aggressiivisuuteen ja pelkoihin sun muihin harhaluuloihin. Kaksisuuntaisena kun on vaara saada psykoosi niin sinäänsä risperidon voi olla todella hyvä lääke. Haittavaikutuslista on karmiva mutta koitan olla ajattelematta ja uskoa että en saa niitä. Mulle ei siis määrätä enää mitään epilepsialääkkeitä koska se trileptal teki todella hurjat haittavaikutukset.
Eilen illalla otin sitten ensimmäisen rispen. Olo meni vähän tokkuraiseksi ja väsyneeksi vaikka mulla on pieni annos, 0,5mg. Uni tuli hyvin mutta aamuyöstä olin jo hereillä enkä saanut unta vaikka olin kuoleman väsynyt. Väsyttää vieläkin todella paljon ja kello on 12:00. olo on muuten yllättävän hyvä. Iltakin meni tosi hyvin, en saanut yhtä ainuttakaan aggressiokohtausta. Miehelläkin oli hyvä mieli ja sain olla sen sylissä ja nähdä sen hymyilevän taas.

- Vuoristorataa vai pelkkää alamäkeä? -

Pääsin trileptaleista eroon, lääkäri käski olla nyt jonkin aikaa ilman lääkkeitä kunnes menen häntä tapaamaan ja mietitään uutta lääkitystä.
Mulla on ollut nyt kovia raivokohtauksia, pelkään että saan valituksen naapureilta.
Näen pelon ja hädän mieheni silmistä, en halua että se katsoo mua silleen. Mä haluan että se voi katsoa mua tuntien turvaa ja lämpöä. Kun mä nään että toinen kärsii mun takia, se pahentaa omaa oloani entistä enemmän. Itsemurha on koko ajan mielessä. Haluan että ihmisillä on hyvä olla ja ilman mua niillä olisi. Mulla on tunteet ja olot aivan sekaisin. En tiedä olenko enemmän täynnä vihaa vai surua.
Aloitin eilen salaa masennuslääkityksen. Tiedän että sillä saavutan manian jossain vaihessa kun vaan nostan annosta tarpeeksi. Haluan eroon tästä paskaolosta. Mulla on jemmassa vain alle kymmenen pilleriä joten tänää lähden käymään apteekissa ja kysyn onko mulla vielä reseptiä voimassa. Jos ei oo niin sitte iskee hätä, mun on pakko saada hommattua jostain lisää niitä!

- Ei kiitos uudelleen! -

Viime yö oli helvettiä, kivut ympäri kroppaa pahenivat koviksi. Mikko sanoi että lähdetään sairaalaan. Minä en uskaltanut tai halunnut. Luulin että mulla on sydänkohtaus menossa, aina kun se kipu iski rintakehän alueelle, se levisi siitä selkään ja kasvoihin asti. Se teki sen silleen sykäyksinä, saattoi olla pari minuuttia rauhallisempi ja taas otti jostain lisää vauhtia ja puristi minut kasaan kivusta. Niin helvetillistä kiputilaa en muista kokeneeni. Tuntui korvissa asti, tuntui että ne irtoavat päästä. Se oli joku aivan uusi kivun muoto jota mulla ei ole koskaan ollut. Jossain vaiheessa yötä selvisin niistä kivuista. En silti saanut nukuttua, mulla oli tosi masentunut mieli ja mietin puhelua jonka soitan tänään lääkärille (jos saldo riittää). Pelkkä nopea kertoma ei saa sitä uskomaan mitä olen kokenut. Tiedän kyllä että se vastaa ettei sellaisia oireita lue pakkausselosteessa. Mun olo on mennyt myös henkisesti tosi huonoksi, pelkkää raivoa ja masennusta. En kykene tekemään taas muuta kuin itkemään. Nytkö se masennus tulee takaisin? Heti ensimmäisenä tänä aamuna sängystä noustessa, mä aloin itkemään. Mä itken nyt, mä itken tunnin päästä, mä itken taas monta viikkoa, mä olen kohta kuukausi kaupalla taas sängyn pohjalla itkemässä. Eilen vielä kirosin että mä mieluummin jaksan nämä raskaat mielialan vaihtelut kuin kärsin siitä kivusta, tänään mietin että mä en jaksa saatana kumpaakaan! Tää henkinenkii kipu on aivan järjetöntä. En tiedä masensiko se itse lääke vai ne kamalat kivut joista kärsin. Kello on nyt 8 maanantai aamuna, olen viimeksi ottanut lääkkeen eilen aamulla klo 10. Lihakset ovat edelleen hieman kipeänä mutta alkavat helpottamaan. Kauhulla odotan sitä rintakehäkouristuskipua. Toivon että se ei ainakaa tule enää takaisin.

Soitin äsken psykopolin luukulle että mun pitää saada yhteyttä lääkäriin että oon nyt täällä täysin ilman lääkkeitä koska saan niistä jonkuu kuoleman! Sit se käski soittaa mun hoitajalle vittu silloo ja tällöö ja lääkärille silloo ja tällöö, en minä muista enää koko aikoja ollenkaa ja kuka soittaa kelle ja koska ja mitä ja millon...

- Mielisairaala -

Olin siellä viimeksi 2010. Jouduin sinne vasten tahtoani aggressioiden takia 14. helmikuuta (ystävänpäivänä). Olin niin täynnä vihaa ja mulla oli "aggressio ja tappofantasioita" lääkärin mukaan. Se oli hirveä päivä. Itkin koska mua ei päästetty enää psykiatrian poliklinikalta kotiin. Lääkäri soitti ambulanssin hakemaan minut. Mulle sanottiin että jos nyt lähdet tuosta ovesta ulos, poliisit soitetaan sun perään. Mietin että kerkeän kyllä karata ja piiloutua, mutta kotiini en voisi mennä koska ne menevät ensiksi tietenkin sinne. Plus että poliisien kohtelu saattaa olla aika kovaa, olen ennenkin lentänyt niskapers-otteella maijaan. Putkassa tarvittiin 4 poliisia että minut edes saatiin sinne. Päätin että odotan kiltisti ambulanssia. Ne tulivat nopeasti, mies ja nainen. Lääkäri saattoi minut heidän huomaansa. Mies otti minua käsivarresta kiinni ja lähti viemään ambulanssiin. Hän laittoi minut takaosaan istumaan ja jäi itse vahtimaan siihen viereen koko matkan ajaksi. Se nainen ajoi. Revin turvavyöt monta kertaa matkan aikana pois ja yritin hypätä takaovesta pihalle (olen tehnyt sen ennenkin joten tiedän miten sieltä pääsee karkaamaan). Mies kuitenkin oli nopea ja sai minut köytettyä penkkiin kiinni. Aloin voida huonosti ja sanoin että oksennan kohta. Se antoi mulle oksennuspussin. Se oli todella pitkän tuntuinen matka. Olin puolishokissa ja tuntui että tajuntani hämärtyy, ei mulle voi käydä näin. Emmä voi joutua pakkohoitoon. Mutta siinä sitä oltiin menossa suljetulle osastolle. Kun oltiin perillä, mua vastassa oli hoitajia. Yksi vei minut jonnekin huoneeseen kun muut jäivät juttelemaan ambulanssimiehen kanssa. Minut oli luokiteltu vaaralliseksi niin itselleni kuin muille. Hoitajan haastattelun jälkeen minulle annettiin huone, leposidehuone. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni oikean mielisairaalan leposidesängyn, mua kammotti se. Se oli mua varten, joudun tuossa viettämään yöni. Se huone oli valkoinen, keskellä se vitun sänky ja siellä oli yksi vaatekaappi. Todella ankea paikka. Multa otettiin kaikki korut pois, vyö ja kaikki millä olisin voinut vahingoittaa itseäni. Mulle annettiin vaaleanpunaiset sairaalavaatteet ja kasa sukkia. En suostunut pukemaan niitä. Makasin ensimmäisen tunnin huoneessani ja luulin sekoavani, en koskaan ole käynyt niin kovaa taistelua oman pääni sisällä .Tiesin että jos nyt annan itseni romahtaa, se olisi tässä, mä makaisin täällä monta kuukautta täyslääkitys päällä ja piikki perseessä. Mun oli pakko lähteä pois huoneesta. Kävelin pitkää käytävää pitkin oleskeluhuoneeseen. Siellä ei pystynyt olemaan missään piilossa, vahtimiskoppi oli asetettu niin että hoitajat näki jokaisen sun liikkeen. Kovetin itseni täysin, en näyttänyt minkäänlaisia tunteita. Otin lehden ja olin mukamas lukevinani sitä. Kukaan ei aavistanut mitä kävin pääni sisällä. Se oli yhtä helvettiä. Ravasin tupakalla tiuhaan tahtiin. Siellä tutustuin yhteen naiseen joka oli tullut sinne poliisien kanssa. En muista muuta ekasta päivästä. Sen muistan että itkin koko yön sängyssä, se natisi jos vähänkin liikahdin. Yöllä hoitajat kävivät taskulampulla katsomassa olenko sängyssä. Olin jossain vaiheessa aamuyötä nukahtanut. Heräsin 7 aikaa siihen kun kaksi hoitajaa tulevat huoneeseeni ja repivät peiton pois päältäni ja heillä on joku pelottava kapistus mukana. Aloin huutamaan että mitä te teette, mikä toi on? Ne käskivät mun vain makaa sängyllä, he ottavat verikokeita. Sen jälkeen jouduin mennä vessaan aamukuselle toisen hoitajan kanssa. Multa piti ottaa huumetestit. Sanoin että mua ei kuseta. Me sitten tönötettiin siellä vessassa niin kauan aikaa että sain kustua siihen vitun purkkiin. Sitten käskettiin mennä aamupalalle. En suostunut ottamaan mitään.Poltin vain tupakkaa ja katsoin kauhulla niitä zombeja jotka mua vastaan käytävällä käveli. Se oli aivan hirveä näky missä kunnossa jotkut olivat. Ne oli niin lääkittyjä että pelkäsin niiden kuolevan, ne näyttivätkin ihan kuolleilta. Yksi aamurutiineista oli seisoa lääkejonossa klo 9.30. Kävin sitten pitkin päivää haastatteluissa ja illalla minut siirrettiin kahden muun naisen kanssa samaan huoneeseen. Huone oli niin ahdas että mun leposidesänky survottiin väkisin niiden sänkyjen jalkopäähän. Liikkuminen siellä huonessa oli vaikeaa ja mun piti kavuta omalle sängylleni sängynpäädyn kautta vaikka siinä oli korkea reuna.
Oli taas haastatteluja. Hoitajat ihmettelivät miksi hymyilen tai miksi en itke. Minua pidettiin todella tärähtäneenä. Kolmantena päivänä päätin että tää paska saa loppua! Tiesin että mulla on iso haastattelu edessä, siellä oli lääkäreitä ja hoitajia, olisikohan niitä ollut melkein kymmenen siellä. Kaikki tuijottivat minua. Päätin että nyt puhun suuni puhtaaksi ja tiesin mitä mielialaa esitän missäkin kohtaa. Näytin niille että tämä ei ole minun paikkani. Pääsin samana iltana ulos sieltä Olin tehnyt sen, pitänyt pääni kasassa ja osannut keskustella asiallisesti ja näyttää että mä en ole missään vitun psykoosissa niinkuin lähetteen laittanut lääkäri epäili. Sanoin niille suoraan että kun minä suutun niin minä sitten myös suutun ja olen todella paha suustani, mutta en minä oikeasti toista ihmistä tapa, en koskaan! Minut todettiin täysjärkiseksi. Kun pääsin ulos sairaalan ovesta, se oli aivan mahtava tunne. Olin vapaa! Menin heti ensimmäisenä hakemaan mäkkäristä safkaa ja söin mahani täyteen. Olin niin ylpeä itsestäni. Jälkeen päin ajattelin että mulla oli varmasti näkymättömät tukijoukot mukana, en minä yksin olisi voinut tuosta selvitä.

- ...jatkoa edelliseen -

Luin trileptalin pakkausselostetta. Minulla on näköjään vakavat haittavaikutukset. Siltä nämä tuntuvatkin mutta miten saan lääkärin uskomaan että mä tosiaan oireilen vakavasti? Tää kirjoittaminen on hankalaa koska lihakset toimivat huonosti. Pelkään että halvaannun. Aivan kuin kädet olisivat jossain ihme kouristustilassa ja lihakset nykivät ja tärisevät koko ajan. Lähden päivystykseen jos ei ala helpottamaan, vaikka eihän ne siellä mitään enää pysty tekemään. Pyydän että enkelit auttavat ja saavat lääkärin ottamaan tilanteeni vakavasti, että hän tajuaisi että mulla tosissaan on pahoja oireita. Toivon että nämä lääkkeet eivät ehdi tekemään tuhoja elimistössäni. Heitin jo paketin kirjaimellisesti seinään, poltan ne varmaan vielä illalla kylpyammeessa. Minä en enää niitä syö. En antaisi noita edes vihamieliselle narkkarille.

- Aamulääke -

Mä olen kohta kaksi viikkoa syönyt tätä trileptalia. Tänään kuitenkin kokeilin olla muutaman tunnin ilman sitä ja mun olo oli hyvä, suorastaan terve! Mitään paikkaa ei enää kolottanut eikä vituttanut. Olin iloinen ja hyvä vointinen! Päätin kuitenkin että kun lääkäri on minulle määrännyt otettavaksi sekä iltaisin että aamuisin sen vitun pillerin niin otin sen kuitenkin. Nyt olo menee taas huonoksi, mahaa, käsiä ja jalkoja koskee. Päässä tuntuu pahalta ja alkaa masentamaan ja vituttamaan. Miksi otin sen lääkkeen kun olo oli äsken niin hyvä? Miks vitussa otin sen lääkkeen?! Pitäisikö mun kuunnella ennemmin omaa elimistöäni kuin lääkäriä? Joudun taas kärvistelemään tämän päivän, kohta alkaa ne itsetuhoiset ajatukset ja teot. Sitä tämä lääke tekee. Vihaan tätä oloa jonka se mulle tekee. Vihaan itseäni aivan suunnattomasti taas. Voin niin huonosti, niin huonosti... En tiedä minne eilen piilotin sen veitsen jolla helpotan tätä oloa. Mun ei tarvitse käyttää sitä jos olisin ilman lääkettä. En ollut enää viillellyt pitkään aikaan mutta kiitos trileptalin, olen viillellyt sen jälkeen joka päivä, pakkohan tätä saatanan oloa on jollain helpottaa! Joudun kulkemaan pitkähihaisissa vaikka on vielä lämpimät kelit. Mua koskee, haluan päästä pois tästä elämästä. Tunti sitten kaikki oli vielä hyvin. Nyt sain kaikki kivut ja paskan olon. Mä haluan tappaa itseni jos joudun tätä lääkitystä jatkamaan, tää tekee mun mieleni todella, todella sairaaksi! Tää tekee fyysisen kehoni sairaaksi. Mahakivut kovenee päivä päivältä, sattuu niin perkeleesti että joudun joka päivä miettimään soitanko ambulanssin itselleni vai koitanko lähtä ajamaan sairaalaan, mulla hajoaa kohta joku sisäelin. Aluksi nämä oireet eivät olleet näin pahoja. Miten kerron lääkärille, se ei usko mua. Soitin jo yhden hätäpuhelun sille viime viikolla mutta se sanoi että sä vaan jännität sitä lääkettä, siksi oireilet. Miksi näin tehdään ihmisille, pitääkö sitä oikeasti joutua sairaalaan tai tappaa itsensä että ne tajuaa että sillä ihmisellä oli oikeasti helvetinmoiset kivut ja olot sen vitun lääkkeen takia?! Mä oikeesti pelkään, joka päivä nää oireet pahenee. En haluaisi lopettaa elämääni mutta mun on kohta pakko että pääsen tästä tuskasta. En ota enää yhtään tätä lääkettä, tää loppu nyt tähän.

- Blogiosoitteen vaihto -

Joo siis loin kokonaan uuden blogin, tarkoituksena lisätä aikaisemmasta blogistani tekstit tänne mutta tajusin että se on aika hankalaa. Harmin paikka sillä kerkesin kirjoittamaan sinne tärkeitä muistiinpanoja itselleni. Joudun poistamaan kuitenkin vanhan blogini kokonaan "turvallisuus syistä". Aloitetaanpa siis alusta taas. Mä oon ihme säätäjä aina näitten juttujen kanssa joten toivottavasti tälläisiä vaihtoja ei tarvitse enään jatkossa tehdä.
Melkee vituttaa...