Olin siellä viimeksi 2010. Jouduin sinne vasten tahtoani aggressioiden takia 14. helmikuuta (ystävänpäivänä). Olin niin täynnä vihaa ja mulla oli "aggressio ja tappofantasioita" lääkärin mukaan. Se oli hirveä päivä. Itkin koska mua ei päästetty enää psykiatrian poliklinikalta kotiin. Lääkäri soitti ambulanssin hakemaan minut. Mulle sanottiin että jos nyt lähdet tuosta ovesta ulos, poliisit soitetaan sun perään. Mietin että kerkeän kyllä karata ja piiloutua, mutta kotiini en voisi mennä koska ne menevät ensiksi tietenkin sinne. Plus että poliisien kohtelu saattaa olla aika kovaa, olen ennenkin lentänyt niskapers-otteella maijaan. Putkassa tarvittiin 4 poliisia että minut edes saatiin sinne. Päätin että odotan kiltisti ambulanssia. Ne tulivat nopeasti, mies ja nainen. Lääkäri saattoi minut heidän huomaansa. Mies otti minua käsivarresta kiinni ja lähti viemään ambulanssiin. Hän laittoi minut takaosaan istumaan ja jäi itse vahtimaan siihen viereen koko matkan ajaksi. Se nainen ajoi. Revin turvavyöt monta kertaa matkan aikana pois ja yritin hypätä takaovesta pihalle (olen tehnyt sen ennenkin joten tiedän miten sieltä pääsee karkaamaan). Mies kuitenkin oli nopea ja sai minut köytettyä penkkiin kiinni. Aloin voida huonosti ja sanoin että oksennan kohta. Se antoi mulle oksennuspussin. Se oli todella pitkän tuntuinen matka. Olin puolishokissa ja tuntui että tajuntani hämärtyy, ei mulle voi käydä näin. Emmä voi joutua pakkohoitoon. Mutta siinä sitä oltiin menossa suljetulle osastolle. Kun oltiin perillä, mua vastassa oli hoitajia. Yksi vei minut jonnekin huoneeseen kun muut jäivät juttelemaan ambulanssimiehen kanssa. Minut oli luokiteltu vaaralliseksi niin itselleni kuin muille. Hoitajan haastattelun jälkeen minulle annettiin huone, leposidehuone. Näin ensimmäistä kertaa elämässäni oikean mielisairaalan leposidesängyn, mua kammotti se. Se oli mua varten, joudun tuossa viettämään yöni. Se huone oli valkoinen, keskellä se vitun sänky ja siellä oli yksi vaatekaappi. Todella ankea paikka. Multa otettiin kaikki korut pois, vyö ja kaikki millä olisin voinut vahingoittaa itseäni. Mulle annettiin vaaleanpunaiset sairaalavaatteet ja kasa sukkia. En suostunut pukemaan niitä. Makasin ensimmäisen tunnin huoneessani ja luulin sekoavani, en koskaan ole käynyt niin kovaa taistelua oman pääni sisällä .Tiesin että jos nyt annan itseni romahtaa, se olisi tässä, mä makaisin täällä monta kuukautta täyslääkitys päällä ja piikki perseessä. Mun oli pakko lähteä pois huoneesta. Kävelin pitkää käytävää pitkin oleskeluhuoneeseen. Siellä ei pystynyt olemaan missään piilossa, vahtimiskoppi oli asetettu niin että hoitajat näki jokaisen sun liikkeen. Kovetin itseni täysin, en näyttänyt minkäänlaisia tunteita. Otin lehden ja olin mukamas lukevinani sitä. Kukaan ei aavistanut mitä kävin pääni sisällä. Se oli yhtä helvettiä. Ravasin tupakalla tiuhaan tahtiin. Siellä tutustuin yhteen naiseen joka oli tullut sinne poliisien kanssa. En muista muuta ekasta päivästä. Sen muistan että itkin koko yön sängyssä, se natisi jos vähänkin liikahdin. Yöllä hoitajat kävivät taskulampulla katsomassa olenko sängyssä. Olin jossain vaiheessa aamuyötä nukahtanut. Heräsin 7 aikaa siihen kun kaksi hoitajaa tulevat huoneeseeni ja repivät peiton pois päältäni ja heillä on joku pelottava kapistus mukana. Aloin huutamaan että mitä te teette, mikä toi on? Ne käskivät mun vain makaa sängyllä, he ottavat verikokeita. Sen jälkeen jouduin mennä vessaan aamukuselle toisen hoitajan kanssa. Multa piti ottaa huumetestit. Sanoin että mua ei kuseta. Me sitten tönötettiin siellä vessassa niin kauan aikaa että sain kustua siihen vitun purkkiin. Sitten käskettiin mennä aamupalalle. En suostunut ottamaan mitään.Poltin vain tupakkaa ja katsoin kauhulla niitä zombeja jotka mua vastaan käytävällä käveli. Se oli aivan hirveä näky missä kunnossa jotkut olivat. Ne oli niin lääkittyjä että pelkäsin niiden kuolevan, ne näyttivätkin ihan kuolleilta. Yksi aamurutiineista oli seisoa lääkejonossa klo 9.30. Kävin sitten pitkin päivää haastatteluissa ja illalla minut siirrettiin kahden muun naisen kanssa samaan huoneeseen. Huone oli niin ahdas että mun leposidesänky survottiin väkisin niiden sänkyjen jalkopäähän. Liikkuminen siellä huonessa oli vaikeaa ja mun piti kavuta omalle sängylleni sängynpäädyn kautta vaikka siinä oli korkea reuna.
Oli taas haastatteluja. Hoitajat ihmettelivät miksi hymyilen tai miksi en itke. Minua pidettiin todella tärähtäneenä. Kolmantena päivänä päätin että tää paska saa loppua! Tiesin että mulla on iso haastattelu edessä, siellä oli lääkäreitä ja hoitajia, olisikohan niitä ollut melkein kymmenen siellä. Kaikki tuijottivat minua. Päätin että nyt puhun suuni puhtaaksi ja tiesin mitä mielialaa esitän missäkin kohtaa. Näytin niille että tämä ei ole minun paikkani. Pääsin samana iltana ulos sieltä Olin tehnyt sen, pitänyt pääni kasassa ja osannut keskustella asiallisesti ja näyttää että mä en ole missään vitun psykoosissa niinkuin lähetteen laittanut lääkäri epäili. Sanoin niille suoraan että kun minä suutun niin minä sitten myös suutun ja olen todella paha suustani, mutta en minä oikeasti toista ihmistä tapa, en koskaan! Minut todettiin täysjärkiseksi. Kun pääsin ulos sairaalan ovesta, se oli aivan mahtava tunne. Olin vapaa! Menin heti ensimmäisenä hakemaan mäkkäristä safkaa ja söin mahani täyteen. Olin niin ylpeä itsestäni. Jälkeen päin ajattelin että mulla oli varmasti näkymättömät tukijoukot mukana, en minä yksin olisi voinut tuosta selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti